Compostela

Kouraisu sydänalassa
juna matkalla pohjoiseen
rauha kauneimman maiseman kohdalla
pyhiinvaeltajan askeleet, pysähtyneet

Sydämen rohkeudella elämänvirtaan
kesäpäivän turvalliseen kaarteeseen
ihmisen ainoaan, luottamukseen

Norwegian Wood - Murakami. Osa.2.

Murakamin juoksukirja sai tarttumaan toiseen kirjailijan teokseen; Norwegian Woodiin, hänen ns. hittikirjaansa josta on kuulemma leffakin pyöräytetty. Nähdäkseni kirja on Murakamin menestysromaani(tai yksi niistä monista), googlesta en sitä tarkista, koska tämän kirjablogini yksi jalo alkuidea on kommentoida lukemiani kirjoja tuoreeltaan, ilman suurempaa taustakartoitusta. Tähän menettelytapaan on kaksi syytä. Syy numero yksi on se, että kirjallisuuden tuntemus lajina on minulle aikamoisen vieras, siispä mieluummin pysyn untuvikkohämmästelijän roolissa. Toinen syy on se, että haluan säilyttää kirjan kokemisen ja sen tulkinnan ns. koskemattomuuden, etten etukäteen googleta ym. tsekkaa että mistä kirja kertoo, mikä on sen ydinsanoma, millainen merkitys kirjalla on ollut kirjailijan uralle ym. Tästä lähtökohdastani huolimatta toki jonkinlaista taustatyötä tulee tehtyä melkein tahtomattaan, esmes kirjaan liittyvien keskustelujen kautta.

Norwegian Wood biisi löytyy Beatlesien Rubber Soul(65) albumilta ja eikä välttämättä edusta edes sen parhaimmistoa. Itse biisi liittyy osana kirjan päähenkilön Watanaben herkkään rakkaussuhteeseen Naoki-nimistä tyttöstä kohtaan. Kirjassa eletään 60-luvun lopun Japania, sen päähenkilöiden musiikin ja kirjallisuuden tuntemus on yllättävän länsimaista. Beatlesin ohella päähenkilö lukee muun muassa Mannin Taikavuorta ja Fitzgeraldin Kultahattua. Edellinen omaelämänkerrallinen juoksukirja paljasti sen, että Kultahattu on yksi kirjailijan suosikkiromaaneja. Miljöö-kuvauksen perusteella Japani on ollut aikalailla ajan hermolla 60-luvun lopulla, niin miksi ei olisi?

Kirja on mielestäni tapahtumiinsa nähden aika pitkä(yli 400 sivua). Murakami kuvailee monia ihmisten välisiä kohtaamisia sivutolkulla, esimerkiksi Watanaben vierailua parantolassa mihin Naoki kirjan edetessä joutuu. Näkisin, että juuri tämä kirjailijan huolellinen ja yllättävän(?) aistillinen kuvailu on myös kirjan suurin vahvuus. Murakami kertoo yllättävän intiimejä ja seksuaalisia yksityiskohtia päähenkilöittensä kautta. Ilman herkkää kirjallista otetta ja hyvää pohjustusta, esimerkiksi masturbaation kuvaus olisi pelkkää miestenlehtisarjaa.

Kirjan kansiteksti väittää kirjan olevan eloisa, viihdyttävä, seksikäs ja hauska. Ok, aikalailla allekirjoitan nuo laatusanat. Tämän lisäksi väittäisin kirjan olevan melkoisen syvällinen. Kirjan päähenkilöt oireilevat, masentuvat ja pahimmallaan päättävät elämänsä. Kirjan aikana tapahtuu useampi kuin yksi elämän päättyminen oman käden kautta. Tapahtumat on kerrottu sen verran uskottavaksi, ettei se tunnu miltään traagisten asioiden mässäämiseltä. Sen sijaan herää ajatus Japanilaisesta yhteiskunnasta ja sen vaativuudesta, joka ajaa myös ihmiset kovin ahtaalle, eikös Japani ollutkin näiden tilastojen kärkimaita?

Sanoisin vielä, että kirjasta löytyy myös terapeuttisia ja aikuistumiseen liittyviä elementtejä. Kirja kun kuvaa kaksikymppisten elämää Japanissa, niin tietyt itsenäistymiseen liittyvät asiat ovat voimakkaastikin tapetilla. Silmään pistää myös päähenkilön herkkä ja tiedostava ote naistensa kanssa tai ehkä enemmän mietin Murakamin omaa kokemuspohjaa, kirjahan on kirjoitettu jo vuonna 1987 ja siinä haisee kyllä tälle ajalle tyypillisempi tarkka psykologinen silmä, aivan kuin Murakami olisi ollut aikaansa edelle ns. ihmissuhteiden koukeroiden kuvaamisessa? 

Kirjan tarkemmat yksityiskohdat ja sen voimakkaan koukeroinen juoni selviää kun luet itse tämän kirjan jota suosittelen lämpimästi. Välillä kirjaa lukiessani toki mietin, että onko tää enemmän sellaista teinikamaa? Mutta kirjan elähdyttävä jälkivaikutus hautasi helposti nämä mietteet. Voipi olla, että johonkin Murakamin teokseen voisin vielä tarttua?

Murakamin puraisu, osa.1

Kesä toi luokseni sattumalta mielenkiintoisen kirjan: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta(11). Kyseessä on pitkän linjan Japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin uudempaa materiaalia.

Esiin piirtyy kirjailija jolla on sinnikkyyttä kirjoittaa, tehdä päivittäisiä juoksulenkkejä ja yhden maratonin kerran vuodessa. Kirjojen teksti on helppolukuista, huolellista, mutta myös ihmismielen kummallisuuksia ymmärtävää. Murakami joka on nuorempana pyörittänyt jazz-klubia Tokiossa ja pitkien työpäivien jälkeen, itse asiassa aamuyön tunteina on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa.

Juoksukirja pyrkii olemaan samanaikaisesti jonkinmoinen elämänkerta. ”Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä”. Kyllä, Murakamin suhtautuminen juoksemiseen näyttää olevan yhtä huolellista, työorientoitunutta kuin hänen suhtautuminen kirjoittamiseen. Useaan otteeseen Murakami korostaa, että hänellä ei ole ollut koskaan ollut kilpailuviettiä, esimerkiksi hän ei ole koskaan pitänyt joukkuepeleistä. Toisaalta juoksuun Murakami suhtautuu hyvin tunteenomaisesti ja inhimillisesti, varsinkin kun kyse on juoksuaikojen kehityksestä.

Juoksukirjassaan Murakami tuo esiin musiikin vaikutusta juoksemiseen, mainitsee paljon hyviä länsimaisia artisteja jotka toimivat juoksemisen tukena, kuten Lovin Spoonfullia, Eric Claptonia ja Beatlesia. Eric Claptonin ehkä kehnoimman albumin Reptile(01) ylistäminen tosin arveluttaa. Noh, nämä ovat makuasioista.

Omasta mielestäni juoksulenkki ei vaadi musiikkia tueksi, joskus musiikki saattaa estää ns. sisäisten tuntemusten kuuntelemisen ja parhaimmillaan miellyttävään jopa zen-tyyppiseen tilaan pääsemisen. Itse olen viime aikoina luopunut kokonaan musiikin kuuntelusta juoksulenkeistä, jotta saisin tilaa enemmän ajatella ja kuunnella luonnon ääniä.

Juoksukirjassa pistää silmään myös Murakamin valtava ajallinen uhraus juoksemiseen. Tämän kirjan perusteella pidän varmana sitä, että Murakamilla ei ole jälkikasvua tai ainakaan ei siihen liittyviä hoitovelvoitteita, Mut hei, maailmanluokan kirjailija, kai hän nyt saa toteuttaa pelkästään omaa itsekästä(kö?) missiotaan.

Ehkä kirjan mielenkiintoisinta antia on se jossa Murakami pohtii kirjoittajan tärkeimpiä ominaisuuksia. Hän viittaa luonnonlahjakkuuksiin, joita on ehkä kourallinen ja hän ei itse ei koe kuuluvansa tähän joukkoon. Omakohtaisesti Murakami nostaa esiin uutteruuden ja kestävyyden, pelkästään 3-4 tuntia päivässä kokonaisvaltaista kirjoittamista vaatii tiettyä kestävyyttä. Näin ollen Murakamin mukaan hyvä fyysinen kunto ei ole ainakaan hidaste kirjoittamiselle, toisaalta hän ihmettelee ns. boheemikirjailijoita, että voivatko he luoda alati relevanttia kirjallisuutta jos kunto on täysin retuperällä. Murakami tuo nuoruuden esiin ajanjaksona, jolloin energiavirtamme kirjoittamiseen(tietty muuhunkin tekemiseen) on ehtymätön, mutta vanhemmuuden meidän on hyvä pitää huolta kunnostamme, jotta pystymme etenemään omien tavoitteemme mukaisesti.

Varsin mainio pikku kirjanen(175s.) joka antaa paljon ajatuksia sekä oman juoksemisen että kirjoittamisen pohtimiseen.

Kauko Röyhkä - Magneetti

Enemmän rokkarina tunnetun Kauko Röyhkän neljännen romaanin Magneetin(87)olen lukenut joskus vuosia sitten, josta muistilokeroon oli jäänyt aineksia hämmästyttävän vähän. Uusintaluku avasi romaanin melkein täysin uudella tavalla, se oli enemmän sotaromaani mitä muistin.

Toisen maailman sodan jälkinäytökseen, eli Lapin sotaan keskittyvä kirja on tyyliltään tuttua Kauko Röyhkää, eli miellyttävän maanläheistä, aistivoimaista ja vähän tuhmaakin luettavaa. On aina muistettava, että Röyhkän romaaneissa vilisee ihan mojovia oivalluksiakin tyyliin: "Juuri Malmivaaran kaltaisten barbaarisella tavalla yksinkertaisten sielujen ansiosta maamme on selvinnyt tästä sodasta. Tarvitaan pelkistävää, yhtenäistävää ajattelua, koska liika monimutkaisuus saa ihmiset epäröimään ja tekee heistä heikkoja"

Sodan tematiikkaa käsitellään mielestäni hyvin yksilön näkökulmasta, päähenkilön Martin ja hänen parhaan ystäväänsä Esan päälle ei pueta missään vaiheessa mitään sankarin viittaa, vaan he esittäytyvät enemmänkin ikäisinään nuorina miehinä, jotka suhtautuvat sotaan hieman vastentahtoisesti. Mielestäni Röyhkä on parhaimmillaan kuvatessaan Martin ja Esan arkisia tuntoja, ennen kaikkea aikaa siviilissä, jossa he ottavat kontaktia vähän huonolla menestyksellä vastakkaiseen sukupuoleen.

Luulen, että Röyhkän kirjojen maailma uppoaa paremmin jos on itse viettänyt lapsuutensa susirajan tuolla puolen tai edes Oulun korkeudella, tietty Pohjois-Suomen karu ja pelkistytty sielunmaisema lyö armotta silmille, vähän kuin tuijottelis kitukasvuista huonosti hoidettua takapihaa, jollain tapaa tunkkainen fiilis. Ei silti, etteikö jokaisesta pikkukaupungista saa tiristettyä oma bluesinsa kirjalliseen muotoon, mutta Röyhkän kirjoissa tämä tunnelma on yhtä kuin Oulun seutu. Jonka selittää tietenkin se, että Röyhkä on itse kotoisin Oulusta.

Pidin ja en pitänyt kirjasta. Edellä mainitut henkilökuvaukset olivat konkreettisia, melkein iholle tulevia. Sotakuvaukset olivat paikoittain hyvin mukaansa tempaavia, vaikka itse en juurikaan sotakirjoista piittaa. Ilmeisesti kirjaa varten on tehty ihan riittävän hyvä pohjatyö, maisemakuvaus etenee uskottavasti ja erilaisia paikannimiä hyväksi käyttäen.
Jollain tapaa kirja ehkä jäi vähän kesken, se ei syventynyt lukijan toivomalla tavalla. Alun romanssiviritelmät pyyhkiytyivät sotatilanteen realimismin alta. Loppunäytökseksi viritetty Martin sodanjälkeinen elämä arkkitehtinä espanjalaisen kaunottaren kanssa oli hieman kaukaa haettu.

Röyhkän kirjoista tämä edustaa sitä parempaa puoliskoa, mutta ei vedä vertoja 2000-luvun tuotannolle, joka on mielestäni Röyhkän tuotannon kärkeä.

Juhannus

Juhannus, jätän lauseeni tyhjäksi

täytyn kuin hiljainen ilmanala

Tämän ajan olen yksinkertainen

häpeämätön solu kesän ytimessä

Juhannus, tule sanojeni takia

kirnua kesän kermat ja juustot

täytä pöytä silleillä ja potaateilla

                     

Koivut reunustavat kesän porttia

jättävät ajatukseni koskemattomaksi

mielihyvän avaraksi maaksi

Kesä empii

Seuraavaksi kylmät viikot
kaikki puoliksi juodut oluttölkit

Kiipeäminen univuorille
tuoreisiin muistoihin, alkukesän helleputkeen

Heittomerkki kuningaslauseen edessä
rypistynyt hymy, arvoituksen kaiku

Kämmenen läpsäys, ohimenevä hyttynen
silloin kun luonto kuolee, niin kaikki uusiutuu

Leena Lander - Tummien perhosten koti

Landerin kirja on kieleltään hyvin vetävää luettavaa. Kirja on julkaistu jo vuonna 1991 ja jollain tapaa se välittyy kerronnan tyylistä. Sisällöllisesti kirja ei tarjoa mitään maailmaa mullistavaa(tässä ajassa), on tavallaan vain yksi tutkielma ihmissuhteiden kieroutuneesta vyyhdistä. Ilmestyessään se oli varmasti merkittävä tapaus ja romaanina edelleen vaikuttava.

Päähenkilönä on Juhani Johansson joka joutuu poikakotiin Saarelle. Poikakotiin joutumisen motiiveja kudotaan kerronnassa auki koko kirjan ajan. Juhanin isä on akateemisesti sivistynyt, mutta alkoholisoitunut. Äiti on olosuhteiden uhri, miehensä pahoinpitelyn kohde joka muun muassa yrittää hukuttaa Juhanin pikkuveljen. Juhanin epämääräinen perhetausta ja Saaren tyrannimainen Herra Seebaot antavat koko kirjan ajan vihjeitä millaisia vaikutuksia huonoilla kasvuolosuhteilla voi olla lapsiin ja nuoriin. Toisaalta kirja saa myös pohtimaan sitä, että missä menee huostaanoton raja? Kirja tapahtuu 60-luvun lopussa ja ajat ovat kovasti muuttuneet tuosta. Vai ovatko? Onko huostaanotto tänä päivänä paljon herkempää kuin tuolloin 60-luvulla ja ovatko huostaanottotapaukset lisääntyneet vuosikymmenten kuluessa?

Juhani kuvataan kirjassa tavallaan poikkeusyksilöksi verrattuna muihin poikakodin nuoriin. Juhani on hintelä, rehellinen ja eikä kovin innostu perinteisistä poikien leikeissä. Poikakotiin joutuessa Juhani joutuu erilaisuuden vuoksi heti kiusaamisen kohteeksi, koska ei osaa, eikä halua sosiaalistua tähän arveluttavaan poikayhteisöön. Poikakodin ilmapiiri kuvataan varsin primitiiviseksi, ihan kuin nuoret olisivat vaistoiltaan lähellä eläimiä ja jos joku tuota koodia yrittää murtaa, niin hänet kyllä muu yhteisö nujertaa. Kiusaaminen loppuu siihen kun kiusaajat jäävät kiinni rysän päältä ja sen jälkeen Juhani saa huonetoverikseen Saaren vahvimman kaverin, Ilkka Salmen. Salmi on myös iältään muita vanhempi ja hän on tavallaan koko kiusaamisjengin yläpuolella. Ilkka Salmesta kasvaa kirjassa yksi päähenkilöistä, jolle kehkeytyy myös salasuhde johtajan vaimoon.

Poikakodin johtaja Herra Seebaot on jollain tapaa aika ennalta-arvattava mieskuvaus. Johtajalla on omat suuret kasvatusaatteensa joihin hän sokeasti uskoo. Niin kauan kuin kaikki menee hänen suuren suunnitelmansa mukaan, niin kaikki on hyvin. Johtaja uskoo, että voimakas kuri ja epäinhimillisen suuri määrä fyysistä työtä antaa nuorelle poikakodista päästyään parhaat eväät elämässä selviytymiseen. Tämä on varmaan aika todellinenkin kuvaus tuohon maailman aikaan sijoitettuna ja miksei nykypäiväänkin? Kenties näitä ”suuren auktoriteetin” omaavia johtajia löytyy aina keskuudestamme. Onko jollain tapaa väistämätöntä, että osan meistä on uhrattava perheensä saadakseen oman mestariteoksensa valmiiksi? Mielestäni Herra Seebaot edustaa omaan elämäntyöhönsä vihkiytynyttä ihmistä, jonka oma juttu on sen verran tärkeä, että kaikki muu elämässä on vähäpätöisempää.

Herra Seebaotin missio huipentuu silkkiperhosten toukkien kasvattamiseen. Juhani Johanssonin isä saa villittyä johtajan kokeilemaan Suomen olosuhteissa jotain mahdotonta. Silkkiperhoset, joista kuoriutuu pitkän kasvuprosessin kautta tummia ja ehkä vähän vaillinaisia perhosia toimii tämän kirjan suurena metaforana. Yhtälailla poikakodin nuorten ”siivet” jäävät johtajan hurjasta kasvatusideaalista huolimatta vajaiksi, luonnoton muottiin pakottaminen ei tee nuorista hohtavia ja valkosiipisiä perhosia, ei saa heistä parastaan irti. Tässä asetelmassa on jotain ajatonta ja suurta, mikä olisi hyvä ottaa huomioon monenlaisessa kasvatustyössä, suuret meidän yläpuolelta ja osin vallankäyttöön perustuvat ideaalit eivät ole omiaan meistä kasvattamaan ehjiä ja onnellisia yksilöitä. Juhani Johanssonin erilaisuus ehkä pelastaa hänet muusta massasta ja siviiliin päästyään hän kohoaa erilaisten vaiheiden kautta merkittäviin johtotehtäviin.

Loppua kohden kirjaa muuttuu varsin synkäksi. Saaren johtajan vaimo kuolee synnytykseen(lapsi yhden poikakodin nuoren kanssa), jonka johtaja mielessään kääntää syöväksi. Myös Saaren karjakko Tyyne tapetaan kun hän saa rysän päältä kiinni johtajan vaimon ja hänen ”nuoren rakastajansa”. Varmasti nämä traagiset käänteet ovat enimmäkseen kerronnallisia tehokeinoja, ns. hyvää kirjallisuutta joka varmasti ei jätä lukijaansa kylmäksi.

Tummien perhosten koti ei ehkä antanut kirjana mitään sellaista uutta ja syvällistä ymmärrystä erityisnuoren kohtaa mitä ei olisi aiemmin kuullut tai omakohtaisesti pohtinut. Toisaalta se jätti pohtimaan, että mitä kaikkea voidaan tehdä ennen kuin asiat pääsevät siihen jamaan että nuori otetaan huostaan. Jotkut tilanne-esimerkit poikakodista valottivat ihmisen raadollista luonnetta kun he toimivat laumassa. Ehkä paras anti nuorten käyttäytymisen ymmärtämiseen tuli niissä kuvauksissa, jossa nuoren ristiriitaista ja väkivaltaista käyttäytymistä johti useimmiten pelko, kuinka pieniä ja rikkinäisiä nämä pikku pahikset loppujen lopuksi ovat.