Kauko Röyhkä - Magneetti

Enemmän rokkarina tunnetun Kauko Röyhkän neljännen romaanin Magneetin(87)olen lukenut joskus vuosia sitten, josta muistilokeroon oli jäänyt aineksia hämmästyttävän vähän. Uusintaluku avasi romaanin melkein täysin uudella tavalla, se oli enemmän sotaromaani mitä muistin.

Toisen maailman sodan jälkinäytökseen, eli Lapin sotaan keskittyvä kirja on tyyliltään tuttua Kauko Röyhkää, eli miellyttävän maanläheistä, aistivoimaista ja vähän tuhmaakin luettavaa. On aina muistettava, että Röyhkän romaaneissa vilisee ihan mojovia oivalluksiakin tyyliin: "Juuri Malmivaaran kaltaisten barbaarisella tavalla yksinkertaisten sielujen ansiosta maamme on selvinnyt tästä sodasta. Tarvitaan pelkistävää, yhtenäistävää ajattelua, koska liika monimutkaisuus saa ihmiset epäröimään ja tekee heistä heikkoja"

Sodan tematiikkaa käsitellään mielestäni hyvin yksilön näkökulmasta, päähenkilön Martin ja hänen parhaan ystäväänsä Esan päälle ei pueta missään vaiheessa mitään sankarin viittaa, vaan he esittäytyvät enemmänkin ikäisinään nuorina miehinä, jotka suhtautuvat sotaan hieman vastentahtoisesti. Mielestäni Röyhkä on parhaimmillaan kuvatessaan Martin ja Esan arkisia tuntoja, ennen kaikkea aikaa siviilissä, jossa he ottavat kontaktia vähän huonolla menestyksellä vastakkaiseen sukupuoleen.

Luulen, että Röyhkän kirjojen maailma uppoaa paremmin jos on itse viettänyt lapsuutensa susirajan tuolla puolen tai edes Oulun korkeudella, tietty Pohjois-Suomen karu ja pelkistytty sielunmaisema lyö armotta silmille, vähän kuin tuijottelis kitukasvuista huonosti hoidettua takapihaa, jollain tapaa tunkkainen fiilis. Ei silti, etteikö jokaisesta pikkukaupungista saa tiristettyä oma bluesinsa kirjalliseen muotoon, mutta Röyhkän kirjoissa tämä tunnelma on yhtä kuin Oulun seutu. Jonka selittää tietenkin se, että Röyhkä on itse kotoisin Oulusta.

Pidin ja en pitänyt kirjasta. Edellä mainitut henkilökuvaukset olivat konkreettisia, melkein iholle tulevia. Sotakuvaukset olivat paikoittain hyvin mukaansa tempaavia, vaikka itse en juurikaan sotakirjoista piittaa. Ilmeisesti kirjaa varten on tehty ihan riittävän hyvä pohjatyö, maisemakuvaus etenee uskottavasti ja erilaisia paikannimiä hyväksi käyttäen.
Jollain tapaa kirja ehkä jäi vähän kesken, se ei syventynyt lukijan toivomalla tavalla. Alun romanssiviritelmät pyyhkiytyivät sotatilanteen realimismin alta. Loppunäytökseksi viritetty Martin sodanjälkeinen elämä arkkitehtinä espanjalaisen kaunottaren kanssa oli hieman kaukaa haettu.

Röyhkän kirjoista tämä edustaa sitä parempaa puoliskoa, mutta ei vedä vertoja 2000-luvun tuotannolle, joka on mielestäni Röyhkän tuotannon kärkeä.