Landerin kirja on kieleltään hyvin vetävää luettavaa. Kirja on julkaistu jo vuonna 1991 ja jollain tapaa se välittyy kerronnan tyylistä. Sisällöllisesti kirja ei tarjoa mitään maailmaa mullistavaa(tässä ajassa), on tavallaan vain yksi tutkielma ihmissuhteiden kieroutuneesta vyyhdistä. Ilmestyessään se oli varmasti merkittävä tapaus ja romaanina edelleen vaikuttava.
Päähenkilönä on Juhani Johansson joka joutuu poikakotiin Saarelle. Poikakotiin joutumisen motiiveja kudotaan kerronnassa auki koko kirjan ajan. Juhanin isä on akateemisesti sivistynyt, mutta alkoholisoitunut. Äiti on olosuhteiden uhri, miehensä pahoinpitelyn kohde joka muun muassa yrittää hukuttaa Juhanin pikkuveljen. Juhanin epämääräinen perhetausta ja Saaren tyrannimainen Herra Seebaot antavat koko kirjan ajan vihjeitä millaisia vaikutuksia huonoilla kasvuolosuhteilla voi olla lapsiin ja nuoriin. Toisaalta kirja saa myös pohtimaan sitä, että missä menee huostaanoton raja? Kirja tapahtuu 60-luvun lopussa ja ajat ovat kovasti muuttuneet tuosta. Vai ovatko? Onko huostaanotto tänä päivänä paljon herkempää kuin tuolloin 60-luvulla ja ovatko huostaanottotapaukset lisääntyneet vuosikymmenten kuluessa?
Juhani kuvataan kirjassa tavallaan poikkeusyksilöksi verrattuna muihin poikakodin nuoriin. Juhani on hintelä, rehellinen ja eikä kovin innostu perinteisistä poikien leikeissä. Poikakotiin joutuessa Juhani joutuu erilaisuuden vuoksi heti kiusaamisen kohteeksi, koska ei osaa, eikä halua sosiaalistua tähän arveluttavaan poikayhteisöön. Poikakodin ilmapiiri kuvataan varsin primitiiviseksi, ihan kuin nuoret olisivat vaistoiltaan lähellä eläimiä ja jos joku tuota koodia yrittää murtaa, niin hänet kyllä muu yhteisö nujertaa. Kiusaaminen loppuu siihen kun kiusaajat jäävät kiinni rysän päältä ja sen jälkeen Juhani saa huonetoverikseen Saaren vahvimman kaverin, Ilkka Salmen. Salmi on myös iältään muita vanhempi ja hän on tavallaan koko kiusaamisjengin yläpuolella. Ilkka Salmesta kasvaa kirjassa yksi päähenkilöistä, jolle kehkeytyy myös salasuhde johtajan vaimoon.
Poikakodin johtaja Herra Seebaot on jollain tapaa aika ennalta-arvattava mieskuvaus. Johtajalla on omat suuret kasvatusaatteensa joihin hän sokeasti uskoo. Niin kauan kuin kaikki menee hänen suuren suunnitelmansa mukaan, niin kaikki on hyvin. Johtaja uskoo, että voimakas kuri ja epäinhimillisen suuri määrä fyysistä työtä antaa nuorelle poikakodista päästyään parhaat eväät elämässä selviytymiseen. Tämä on varmaan aika todellinenkin kuvaus tuohon maailman aikaan sijoitettuna ja miksei nykypäiväänkin? Kenties näitä ”suuren auktoriteetin” omaavia johtajia löytyy aina keskuudestamme. Onko jollain tapaa väistämätöntä, että osan meistä on uhrattava perheensä saadakseen oman mestariteoksensa valmiiksi? Mielestäni Herra Seebaot edustaa omaan elämäntyöhönsä vihkiytynyttä ihmistä, jonka oma juttu on sen verran tärkeä, että kaikki muu elämässä on vähäpätöisempää.
Herra Seebaotin missio huipentuu silkkiperhosten toukkien kasvattamiseen. Juhani Johanssonin isä saa villittyä johtajan kokeilemaan Suomen olosuhteissa jotain mahdotonta. Silkkiperhoset, joista kuoriutuu pitkän kasvuprosessin kautta tummia ja ehkä vähän vaillinaisia perhosia toimii tämän kirjan suurena metaforana. Yhtälailla poikakodin nuorten ”siivet” jäävät johtajan hurjasta kasvatusideaalista huolimatta vajaiksi, luonnoton muottiin pakottaminen ei tee nuorista hohtavia ja valkosiipisiä perhosia, ei saa heistä parastaan irti. Tässä asetelmassa on jotain ajatonta ja suurta, mikä olisi hyvä ottaa huomioon monenlaisessa kasvatustyössä, suuret meidän yläpuolelta ja osin vallankäyttöön perustuvat ideaalit eivät ole omiaan meistä kasvattamaan ehjiä ja onnellisia yksilöitä. Juhani Johanssonin erilaisuus ehkä pelastaa hänet muusta massasta ja siviiliin päästyään hän kohoaa erilaisten vaiheiden kautta merkittäviin johtotehtäviin.
Loppua kohden kirjaa muuttuu varsin synkäksi. Saaren johtajan vaimo kuolee synnytykseen(lapsi yhden poikakodin nuoren kanssa), jonka johtaja mielessään kääntää syöväksi. Myös Saaren karjakko Tyyne tapetaan kun hän saa rysän päältä kiinni johtajan vaimon ja hänen ”nuoren rakastajansa”. Varmasti nämä traagiset käänteet ovat enimmäkseen kerronnallisia tehokeinoja, ns. hyvää kirjallisuutta joka varmasti ei jätä lukijaansa kylmäksi.
Tummien perhosten koti ei ehkä antanut kirjana mitään sellaista uutta ja syvällistä ymmärrystä erityisnuoren kohtaa mitä ei olisi aiemmin kuullut tai omakohtaisesti pohtinut. Toisaalta se jätti pohtimaan, että mitä kaikkea voidaan tehdä ennen kuin asiat pääsevät siihen jamaan että nuori otetaan huostaan. Jotkut tilanne-esimerkit poikakodista valottivat ihmisen raadollista luonnetta kun he toimivat laumassa. Ehkä paras anti nuorten käyttäytymisen ymmärtämiseen tuli niissä kuvauksissa, jossa nuoren ristiriitaista ja väkivaltaista käyttäytymistä johti useimmiten pelko, kuinka pieniä ja rikkinäisiä nämä pikku pahikset loppujen lopuksi ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti