Kesä toi luokseni sattumalta mielenkiintoisen kirjan: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta(11). Kyseessä on pitkän linjan Japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin uudempaa materiaalia.
Esiin piirtyy kirjailija jolla on sinnikkyyttä kirjoittaa, tehdä päivittäisiä juoksulenkkejä ja yhden maratonin kerran vuodessa. Kirjojen teksti on helppolukuista, huolellista, mutta myös ihmismielen kummallisuuksia ymmärtävää. Murakami joka on nuorempana pyörittänyt jazz-klubia Tokiossa ja pitkien työpäivien jälkeen, itse asiassa aamuyön tunteina on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa.
Juoksukirja pyrkii olemaan samanaikaisesti jonkinmoinen elämänkerta. ”Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä”. Kyllä, Murakamin suhtautuminen juoksemiseen näyttää olevan yhtä huolellista, työorientoitunutta kuin hänen suhtautuminen kirjoittamiseen. Useaan otteeseen Murakami korostaa, että hänellä ei ole ollut koskaan ollut kilpailuviettiä, esimerkiksi hän ei ole koskaan pitänyt joukkuepeleistä. Toisaalta juoksuun Murakami suhtautuu hyvin tunteenomaisesti ja inhimillisesti, varsinkin kun kyse on juoksuaikojen kehityksestä.
Juoksukirjassaan Murakami tuo esiin musiikin vaikutusta juoksemiseen, mainitsee paljon hyviä länsimaisia artisteja jotka toimivat juoksemisen tukena, kuten Lovin Spoonfullia, Eric Claptonia ja Beatlesia. Eric Claptonin ehkä kehnoimman albumin Reptile(01) ylistäminen tosin arveluttaa. Noh, nämä ovat makuasioista.
Omasta mielestäni juoksulenkki ei vaadi musiikkia tueksi, joskus musiikki saattaa estää ns. sisäisten tuntemusten kuuntelemisen ja parhaimmillaan miellyttävään jopa zen-tyyppiseen tilaan pääsemisen. Itse olen viime aikoina luopunut kokonaan musiikin kuuntelusta juoksulenkeistä, jotta saisin tilaa enemmän ajatella ja kuunnella luonnon ääniä.
Juoksukirjassa pistää silmään myös Murakamin valtava ajallinen uhraus juoksemiseen. Tämän kirjan perusteella pidän varmana sitä, että Murakamilla ei ole jälkikasvua tai ainakaan ei siihen liittyviä hoitovelvoitteita, Mut hei, maailmanluokan kirjailija, kai hän nyt saa toteuttaa pelkästään omaa itsekästä(kö?) missiotaan.
Ehkä kirjan mielenkiintoisinta antia on se jossa Murakami pohtii kirjoittajan tärkeimpiä ominaisuuksia. Hän viittaa luonnonlahjakkuuksiin, joita on ehkä kourallinen ja hän ei itse ei koe kuuluvansa tähän joukkoon. Omakohtaisesti Murakami nostaa esiin uutteruuden ja kestävyyden, pelkästään 3-4 tuntia päivässä kokonaisvaltaista kirjoittamista vaatii tiettyä kestävyyttä. Näin ollen Murakamin mukaan hyvä fyysinen kunto ei ole ainakaan hidaste kirjoittamiselle, toisaalta hän ihmettelee ns. boheemikirjailijoita, että voivatko he luoda alati relevanttia kirjallisuutta jos kunto on täysin retuperällä. Murakami tuo nuoruuden esiin ajanjaksona, jolloin energiavirtamme kirjoittamiseen(tietty muuhunkin tekemiseen) on ehtymätön, mutta vanhemmuuden meidän on hyvä pitää huolta kunnostamme, jotta pystymme etenemään omien tavoitteemme mukaisesti.
Varsin mainio pikku kirjanen(175s.) joka antaa paljon ajatuksia sekä oman juoksemisen että kirjoittamisen pohtimiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti