perjantai 26. heinäkuuta 2013

Compostela

Kouraisu sydänalassa
juna matkalla pohjoiseen
rauha kauneimman maiseman kohdalla
pyhiinvaeltajan askeleet, pysähtyneet

Sydämen rohkeudella elämänvirtaan
kesäpäivän turvalliseen kaarteeseen
ihmisen ainoaan, luottamukseen

torstai 25. heinäkuuta 2013

Norwegian Wood - Murakami. Osa.2.

Murakamin juoksukirja sai tarttumaan toiseen kirjailijan teokseen; Norwegian Woodiin, hänen ns. hittikirjaansa josta on kuulemma leffakin pyöräytetty. Nähdäkseni kirja on Murakamin menestysromaani(tai yksi niistä monista), googlesta en sitä tarkista, koska tämän kirjablogini yksi jalo alkuidea on kommentoida lukemiani kirjoja tuoreeltaan, ilman suurempaa taustakartoitusta. Tähän menettelytapaan on kaksi syytä. Syy numero yksi on se, että kirjallisuuden tuntemus lajina on minulle aikamoisen vieras, siispä mieluummin pysyn untuvikkohämmästelijän roolissa. Toinen syy on se, että haluan säilyttää kirjan kokemisen ja sen tulkinnan ns. koskemattomuuden, etten etukäteen googleta ym. tsekkaa että mistä kirja kertoo, mikä on sen ydinsanoma, millainen merkitys kirjalla on ollut kirjailijan uralle ym. Tästä lähtökohdastani huolimatta toki jonkinlaista taustatyötä tulee tehtyä melkein tahtomattaan, esmes kirjaan liittyvien keskustelujen kautta.

Norwegian Wood biisi löytyy Beatlesien Rubber Soul(65) albumilta ja eikä välttämättä edusta edes sen parhaimmistoa. Itse biisi liittyy osana kirjan päähenkilön Watanaben herkkään rakkaussuhteeseen Naoki-nimistä tyttöstä kohtaan. Kirjassa eletään 60-luvun lopun Japania, sen päähenkilöiden musiikin ja kirjallisuuden tuntemus on yllättävän länsimaista. Beatlesin ohella päähenkilö lukee muun muassa Mannin Taikavuorta ja Fitzgeraldin Kultahattua. Edellinen omaelämänkerrallinen juoksukirja paljasti sen, että Kultahattu on yksi kirjailijan suosikkiromaaneja. Miljöö-kuvauksen perusteella Japani on ollut aikalailla ajan hermolla 60-luvun lopulla, niin miksi ei olisi?

Kirja on mielestäni tapahtumiinsa nähden aika pitkä(yli 400 sivua). Murakami kuvailee monia ihmisten välisiä kohtaamisia sivutolkulla, esimerkiksi Watanaben vierailua parantolassa mihin Naoki kirjan edetessä joutuu. Näkisin, että juuri tämä kirjailijan huolellinen ja yllättävän(?) aistillinen kuvailu on myös kirjan suurin vahvuus. Murakami kertoo yllättävän intiimejä ja seksuaalisia yksityiskohtia päähenkilöittensä kautta. Ilman herkkää kirjallista otetta ja hyvää pohjustusta, esimerkiksi masturbaation kuvaus olisi pelkkää miestenlehtisarjaa.

Kirjan kansiteksti väittää kirjan olevan eloisa, viihdyttävä, seksikäs ja hauska. Ok, aikalailla allekirjoitan nuo laatusanat. Tämän lisäksi väittäisin kirjan olevan melkoisen syvällinen. Kirjan päähenkilöt oireilevat, masentuvat ja pahimmallaan päättävät elämänsä. Kirjan aikana tapahtuu useampi kuin yksi elämän päättyminen oman käden kautta. Tapahtumat on kerrottu sen verran uskottavaksi, ettei se tunnu miltään traagisten asioiden mässäämiseltä. Sen sijaan herää ajatus Japanilaisesta yhteiskunnasta ja sen vaativuudesta, joka ajaa myös ihmiset kovin ahtaalle, eikös Japani ollutkin näiden tilastojen kärkimaita?

Sanoisin vielä, että kirjasta löytyy myös terapeuttisia ja aikuistumiseen liittyviä elementtejä. Kirja kun kuvaa kaksikymppisten elämää Japanissa, niin tietyt itsenäistymiseen liittyvät asiat ovat voimakkaastikin tapetilla. Silmään pistää myös päähenkilön herkkä ja tiedostava ote naistensa kanssa tai ehkä enemmän mietin Murakamin omaa kokemuspohjaa, kirjahan on kirjoitettu jo vuonna 1987 ja siinä haisee kyllä tälle ajalle tyypillisempi tarkka psykologinen silmä, aivan kuin Murakami olisi ollut aikaansa edelle ns. ihmissuhteiden koukeroiden kuvaamisessa? 

Kirjan tarkemmat yksityiskohdat ja sen voimakkaan koukeroinen juoni selviää kun luet itse tämän kirjan jota suosittelen lämpimästi. Välillä kirjaa lukiessani toki mietin, että onko tää enemmän sellaista teinikamaa? Mutta kirjan elähdyttävä jälkivaikutus hautasi helposti nämä mietteet. Voipi olla, että johonkin Murakamin teokseen voisin vielä tarttua?

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Murakamin puraisu, osa.1

Kesä toi luokseni sattumalta mielenkiintoisen kirjan: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta(11). Kyseessä on pitkän linjan Japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin uudempaa materiaalia.

Esiin piirtyy kirjailija jolla on sinnikkyyttä kirjoittaa, tehdä päivittäisiä juoksulenkkejä ja yhden maratonin kerran vuodessa. Kirjojen teksti on helppolukuista, huolellista, mutta myös ihmismielen kummallisuuksia ymmärtävää. Murakami joka on nuorempana pyörittänyt jazz-klubia Tokiossa ja pitkien työpäivien jälkeen, itse asiassa aamuyön tunteina on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa.

Juoksukirja pyrkii olemaan samanaikaisesti jonkinmoinen elämänkerta. ”Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä”. Kyllä, Murakamin suhtautuminen juoksemiseen näyttää olevan yhtä huolellista, työorientoitunutta kuin hänen suhtautuminen kirjoittamiseen. Useaan otteeseen Murakami korostaa, että hänellä ei ole ollut koskaan ollut kilpailuviettiä, esimerkiksi hän ei ole koskaan pitänyt joukkuepeleistä. Toisaalta juoksuun Murakami suhtautuu hyvin tunteenomaisesti ja inhimillisesti, varsinkin kun kyse on juoksuaikojen kehityksestä.

Juoksukirjassaan Murakami tuo esiin musiikin vaikutusta juoksemiseen, mainitsee paljon hyviä länsimaisia artisteja jotka toimivat juoksemisen tukena, kuten Lovin Spoonfullia, Eric Claptonia ja Beatlesia. Eric Claptonin ehkä kehnoimman albumin Reptile(01) ylistäminen tosin arveluttaa. Noh, nämä ovat makuasioista.
Omasta mielestäni juoksulenkki ei vaadi musiikkia tueksi, joskus musiikki saattaa estää ns. sisäisten tuntemusten kuuntelemisen ja parhaimmillaan miellyttävään jopa zen-tyyppiseen tilaan pääsemisen. Itse olen viime aikoina luopunut kokonaan musiikin kuuntelusta juoksulenkeistä, jotta saisin tilaa enemmän ajatella ja kuunnella luonnon ääniä.

Juoksukirjassa pistää silmään myös Murakamin valtava ajallinen uhraus juoksemiseen. Tämän kirjan perusteella pidän varmana sitä, että Murakamilla ei ole jälkikasvua tai ainakaan ei siihen liittyviä hoitovelvoitteita, Mut hei, maailmanluokan kirjailija, kai hän nyt saa toteuttaa pelkästään omaa itsekästä(kö?) missiotaan.

Ehkä kirjan mielenkiintoisinta antia on se jossa Murakami pohtii kirjoittajan tärkeimpiä ominaisuuksia. Hän viittaa luonnonlahjakkuuksiin, joita on ehkä kourallinen ja hän ei itse ei koe kuuluvansa tähän joukkoon. Omakohtaisesti Murakami nostaa esiin uutteruuden ja kestävyyden, pelkästään 3-4 tuntia päivässä kokonaisvaltaista kirjoittamista vaatii tiettyä kestävyyttä. Näin ollen Murakamin mukaan hyvä fyysinen kunto ei ole ainakaan hidaste kirjoittamiselle, toisaalta hän ihmettelee ns. boheemikirjailijoita, että voivatko he luoda alati relevanttia kirjallisuutta jos kunto on täysin retuperällä. Murakami tuo nuoruuden esiin ajanjaksona, jolloin energiavirtamme kirjoittamiseen(tietty muuhunkin tekemiseen) on ehtymätön, mutta vanhemmuuden meidän on hyvä pitää huolta kunnostamme, jotta pystymme etenemään omien tavoitteemme mukaisesti.

Varsin mainio pikku kirjanen(175s.) joka antaa paljon ajatuksia sekä oman juoksemisen että kirjoittamisen pohtimiseen.